Armas aviomieheni ei juuri stressaa mistään ja hän on muutenkin rauhallinen ja lunkisti asioihin suhtautuva viilipytty. Itse olen toisinaan hivenen katastrofiajatteluun taipuvainen, mutta kehitystä on tapahtunut iän tuoman armollisuuden myötä. Tai tiedostettuani sen, ettei lopulta asioihin voi määräänsä enempää vaikuttaa – päälinjoihin ja omiin valintoihinsa voi, mutta muuten on vain parempi luottaa. Joskus elämä tarjoaa oppiläksyjä ja vastaan tulee kiperiä tilanteita, joiden myötä (ensin hermoromahduksen partaalla käytyään) voi todeta, että tämähän oli oppimistilanne ja tällä oli jokin tarkoitus, tai että lopputulos ei ollut se mitä halusin vaan se mitä tarvitsin tai että lopulta kaikki menikin ihan hyvin tai jopa paremmin. Maailmankaikkeus kuuntelee ja tarjoaa ihmiselle erilaisia asioita, halusi ihminen niitä tai ei!
Meillä oli auton katsastus viikko sitten maanantaina ja mies oli hivenen hermona. Itse suhtaudun katsastukseen rennosti asenteella ”sole ku hakia vikalista ja sitten korjailla ne mitä pitää”. Toki hintapolitiikkaan suhtaudun vakavasti ja hinta-arviota sekä tee-se-itse-arviota vs. pajalle-viemis-pakkoa kurkistelen sormien välistä kevyellä kauhuirvistys-ilmeellä, samanlaisella, millä katson liian jännittävää elokuvakohtausta. Mies tuumasi, että vaikka ei ikinä stressaa mistään, on auton katsastaminen sellainen pirullinen vuoden välein ilmenevä luottostressiaihe. Itse stressaannun enemmän siitä ajatuksesta, että ENTÄ JOS autoon tulee juuri kriittisellä hetkellä jokin vika, jota ei saa tien päällä itse korjattua, ja ENTÄ JOS vaikka miehen matka esitykseen estyy sen takia, että autoon tulee jokin vika jo kotipihassa ja hän joutuu kiireessä keksimään jonkin vaihtoehtoisen kulkuvälineen täältä periferiasta, mistä julkisilla matkustaminen on.. kokemus. Aikaavievä kokemus.
Kuinka sitten kävi?
Noh, auto meni läpi katsastuksesta ja sai leiman, mutta tarinahan ei suinkaan päättynyt siihen. Mies saapui iloisena kotiin ja hehkutti lapsillekin, että auto meni läpi ja kaikki on kunnossa.. Kysyin mieheltä, teenkö perinteisesti eväät hänelle mukaan, ja hän tuumasi, ettei tarvitse. Minä siihen tietysti muistuttamaan, että mukavampi siellä tienposkessa on eväsleipien kanssa odotella hinausautoa, jos auto sattuisi hajoamaan, mutta ei kuulemma tarvitse eväitä. Mies pakkasi kamppeet mukaan ja lähti ajelemaan kohti kuvauspaikkaa n. 500 km päähän, mutta matka katkesi n. puoleen väliin.
Niinpä siinä sitten kävi, että juuri leiman saanut auto hinattiin korjaamolle, mies sijaisautolla kuvauksiin, uuden auton ostaminen määränpäästä, koska selvisi, ettei omaa autoa saakaan takaisin vasta kun ehkä viikon kuluttua ja miehellä on sellaiset aikataulut, ettei autottomuus ole vaihtoehto. Meillä ei tietenkään ollut auton vakuutuksessa sijaisautoturvaa, mikä suoraan sanottuna ketutti vietävästi, mutta tuleepahan tarkistettua ja punnittua kaikki perheen vakuutusasiat kerralla. Sijaisauton vuokraaminen ei ole muuten halpaa lystiä! Tarjolla tässä autosaagassa oli oikeastaan vain huonoja vaihtoehtoja, mutta loppujen lopuksi tämä meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka rahanmenoa ei voinutkaan estää.
Mitä jatkopohdintaa tästä koko jutusta seurasi?
Koko tämä auto-case kuitenkin johti syvempään pohdintaan sekä alkuperäisestä katsastus-tilanteesta ja suhtautumistavoista että vielä laajempaan ajatuksenjuoksuun ihmismielistä ja niiden eroavaisuuksista. Auton katsastus -tilannetta analysoituamme päädyimme siihen, että miehellä tuo stressi liittyy ”traumaan”, ja miestä suoraan lainatakseni ”aikaan jolloin ei ollut yksityisiä katsastusasemia ja piti alistua valtionkonttorin mielivaltaan”. Asiakaspalvelu niissä saattoi todellakin olla aika mielivaltaista, kun kuuntelin kertomuksia miehen katsastuskokemuksista 90-luvun alun Itä-Suomesta. Vähän samaa voisi pohtia myös laajemmin, kun miettii vaikka oikeita traumakokemuksia tai elämää kohti tärähtäviä vastustuksia, joista herää erilaisia tunteita, surua, vihaa, pelkoa, ahdistusta tai vaikka alakuloa, joka muuttuukin hiljalleen masennukseksi. Toinen järkyttyy jostain asiasta täydellä volyymilla ja saattaa menettää toimintakykynsä ja lamaantua tyystin, ja toinen reagoi samaan kevyemmin, olkaansa kohauttaen, että no näin siinä sitten kävi ja nyt vaan toimintasuunnitelmaa kehiin, että miten tilanne saadaan korjatuksi, jotta matka voi jatkua.
Samoin jos ajattelee vaikka surua, toinen saa seurakseen elämältä pohjat vievän, täyden henkisen palleaiskun aiheuttavan surun, kun toinen tirauttaa kyyneleen ja käy raivokävelyllä metsässä ja huutaa tuskansa puille ja kivenmurikoille, ja heti helpottaa. Kaikilla on omat elämänkokemuksensa ja temperamenttipiirteensä antamassa suuntaviivat siihen, miten haasteet ottaa vastaan, mutta sitäkin voi harjoitella, että miten ja millä asenteella asioihin suhtautuu. Enkä tarkoita ns. toksista positiivisuutta, jolloin kaikkeen suhtautuu vain ilolla ja kiitollisuudella. Kyllä saa vituttaa, ja siitä voi saada jopa hyvän kimmokkeen ja energian muutoksen liikkeelle laittamiseen!
Oletko havainnoinut, millaisena toimintakykysi säilyy yllättävässä tilanteessa, miten kykenet punnitsemaan ja valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon ja millä asenteella ylipäätään suhtaudut vastoinkäymisiin?
Uhkakuvat alkavat toteutua?
Asiasta vielä kukkaruukkuun. Taannoin kirjoitin siitä noidannuolen ”manaamisesta”, ja nyt tätä tekstiä aloin kirjoittamaan reilu viikko sitten, juuri siinä välissä kun mies oli saapunut auton kanssa katsastuksesta ja oli tekemässä lähtöä. En tiedä miten tämä taas meni samalla kaavalla, kirjoitan blogitekstiä asiasta x ja y, ja molemmilla kerroilla tapahtuu parin tunnin kuluttua se, mistä kirjoitin. Sitä saa mitä tilaa? Saat sen minkä pyydät? Minullahan on joitain nk. yliluonnollisia taipumuksia, mutta nämä pari juttua vaikuttaa enemmän huonolta manifestoinnilta tai kohtalon ivalta. Ehkä Mauno Koivisto oli oikeassa: ”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.”
PS. Miehen soittaessa tien päältä yksi lapsista kysyi heti puhelun päätyttyä, että ”No teitkö äiti ne leivät isille?” ja kun vastasin, ettei hän halunnut, vastasi lapsi ”Olisit tehnyt! Vaikka väkisin! Ens kerralla kyllä teet!” Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, ja odottamattomassa tilanteessa, jossa pitää punnita vaihtoehtoja ja tehdä päätöksiä, auttaa edes vähäsen, jos on rakkaudella laitetut leipäset mukana.
