Tarina siitä, miten ja miksi minusta tuli psykiatrinen sairaanhoitaja ja myöhemmin vielä seksologi on mielenkiintoinen ja antoisa. Kaikkihan liittyy tietysti omaan elämääni ja sen merkittävään käännekohtaan. Erään parisuhteeni päätteeksi heräsi suunnaton kiinnostus ihmismieleen ja sen toisinaan jopa selittämättömiinkin koukeroihin. Pian huomasin suorastaan ahmivani psykiatrian ja psykologian kirjallisuutta mm. persoonallisuus- ja mielialahäiriöistä, tunnelukoista ja kokonaisvaltaisesta mielen pahoinvoinnista. Huomasin joidenkin asioiden loksahtelevan paikoilleen ja hiljalleen asioiden jäsentyessä mielessäni oivalsin, että tästähän voisi tehdä itselleen ammatin. Vaikka en entistä kumppaniani osannut auttaa, kuten usein liian läheltä ei apua voikaan antaa kun itsekin elää kuplassa, tiesin, että jotain toista ihmistä voisin ja olisin luultavasti vieläpä aika hyvä siinä.
Psykiatria, here I am!
Niinpä hain sairaanhoitajakoulutukseen, tarkoituksena hoitaa KAIKKI mahdolliset harjoittelut psykiatrian puolella ja onnistuin harjoitusten suunnittelussa ja harjoittelupaikkojen hankkimisessa loppujen lopuksi aika hyvin. Pakolliset vanhustyön, sisätautien ja kirurgisen harjoittelut tietysti hoidin niille määrätyissä paikoissa, mutta niissäkin haalin omakseni psykiatrian puolen potilaat, skitsofreenikot, masentuneet ja maaniset, kaksisuuntaiset mielialahäiriöpotilaat. Tein psykiatrian harjoitteluni suljetulla osastolla, liikkuvassa psyk. kotihoitoyksikössä, akuttipsykiatrian poliklinikalla ja psykiatrisessa vankisairaalassa. Jotenkin onnistuin yhdistelemään harjoittelut siten, että tein pitkiä pätkiä parissa paikassa ja pääsin kunnolla asettumaan taloksi.
Ihminen, joka pimeydessä vaeltaa
Muistan ensimmäisen somatiikan puolen potilaan, jonka kanssa keskustelin ihmismielestä ja mielenterveydestä. Hän oli iäkäs ihminen, joka oli ollut kuritushuoneella lapsensurman vuoksi. Silloin sain varmistuksen, että olen todellakin oikeaan suuntaan menossa ja tämä on niiiiiiin minun alani. Minä en ole se joka tuomitsee, minä olen se joka kuuntelee ja kohtaa ihmisen, jonka kärsimys helpottaa edes hitusen saatuaan tarinansa kerrottua. Sen takia varmasti rakastin vankilatyötäkin psykiatrisessa vankisairaalassa, koska kykenen ymmärtämään myös sen, miten ja miksi ihminen on monien yhteensattumusten ja vaikeuksien jälkeen päätynyt itse tekemään väärin, olemaan se ”pahantekijä”.
Mainittakoon, että ymmärtäminen ei tarkoita, että hyväksyisin jonkin hirmuteon, mutta kaikki ei todellakaan ole psykiatriassa ja vankilamaailmassa mustavalkoista! Ihmisen mieli voi olla sairastunut akuutisti tai hiljalleen, tai ihminen on itse joutunut väärin kohdelluksi, usein jo lapsuudestaan saakka. Jossain vaiheessa huomaakin yhden asian johtaneen toiseen ja sitten ihminen onkin jossain ihan todella syvällä, sellaisessa pimeydessä, missä ei näy valonpilkahdustakaan. Mutta uskotko, sellaisellakin ihmisellä on tunteet, ehkä jo nurkkaan tarpeettomana lakaistut, mutta jossain siellä ne on, vailla ulospääsyä ja kohtaamista.
Keskusteluja ja tunnustuksia
Minusta on ollut aina ihana puhua ihmisten kanssa, nimenomaan syvällisiä, keskeytymättömiä, merkityksellisiä keskusteluja eli ei niinkään pintaa raapaisevaa small talkia. Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokonaisvaltaisesti kohdatuksi. Sen vuoksi olen usein löytänyt itseni tilanteesta, jossa toinen osapuoli kertoo puhuneensa jostain asiasta ensimmäistä kertaa elämässään. Olen vankilatyössä jopa saanut erään elinkautisvangin tunnustamaan tekonsa, vaikka istuttuja vuosia oli takana jo puolentoista vuosikymmenen verran. Keskusteluumme asti hän oli kiivaasti kiistänyt tekonsa, mutta jotain tapahtui ja hän kertoi tehneensä sen, mistä oli elinkautisensa saanut. Tapaamisen jälkeen hän vielä tunnusti tekonsa ylilääkärillekin, toki mitään se ei muuttanut, tuomio oli ja pysyi, mutta ainakin ihminen sai sanottua sen ääneen ja ikään kuin pois omaltatunnoltaan.
Olen työskennellyt sekä mieliala- että psykoosipuolella, sekä avopuolella että suljetulla. Tein viimeisen psykiatrisen sairaanhoitajan työni vaikeahoitoisten psykoosipotilaiden parissa ja voi että rakastin sitä paikkaa ja työkavereita, mutta seksologin ura ja yrittäjyys siintivät jo villinä mielessäni. Seksologian opintoja olin suunnitellut jo jonkin aikaa, mutta yrittäjyys alkoi muhimaan vasta pari vuotta sitten. En silti sano, ettenkö ikinäkoskaanmilloinkaan lähtisi psykiatrian puolelle vielä työskentelemään, mutta nyt yrittäjyys seksologina tuntuu parhaimmalta. Psykiatria on edelleen ja tulee aina olemaan lähellä sydäntäni ja mielenterveys on asia, jonka vaalimisesta jaksan paasata ikuisesti. Rikkinäisellä sydämellä ja mielellä ei ole helppo elää tai suunnitella tulevaa.
Minne polkuni vie tulevaisuudessa?
Olin tosiaan jo pitkään pohtinut terapiaopintoja, alun perin jo vuosia sitten pohdin psykoterapiaopintoja ja hiljalleen lisäksi ajatuksiin tuli seksuaaliterapiaopinnot. Päätös oli sinänsä helppo tehdä: talouskukkaron pohja näytti sen verran huolestuttavalta, että suosiolla olen siirtänyt psykoterapiaopintojen alkamisen jonnekin tulevaisuuteen, tällä hetkellä siihen tarvitsisi kokonaisuudessaan n. 30 000 euroa, joten odotellaan hetki vielä 😀 Ei sillä, että seksologiopinnotkaan varsinaisesti ilmaisia olisi olleet, mutta säästöt riittivät niihin. Olen siis opiskellut ensin seksuaalineuvojaksi ja sen jälkeen seksuaaliterapeutiksi eli olen seksologi. Seksuaalisuus on kiinnostanut minua aina ja siitä puhuminen on ollut minulle luontevaa, joten miksipä en olisi siitäkin tehnyt itselleni ammattia?
Tulevaisuuden suhteen en ole ollenkaan vielä varma, mihin suuntaan lähden kulkemaan, mutta jonnekin opinahjoon todennäköisesti kuitenkin, olenhan ikuinen opiskelija. Olen miettinyt, olisiko jokin psykofyysinen psykoterapia mun juttu vaiko jokin taideterapia? Ja onhan yrityksemme päätoimialakin taiteellinen luominen, niin taideterapiahan sulahtaisi siihen oikein mukavasti joukkoon 😀 Toisaalta olen ihan hurahtanut logoterapiaan, jonka sanomassa olen huomannut hämmästyttävän paljon samaa kuin miten itse asioista ajattelen. Tantraohjaajan koulutuskin on kutkutellut mielessä jo jonkin aikaa! Voi apua tätä valinnanvaikeutta! Se hyvä puoli sairaanhoitajaopinnoissa on, että jatkokouluttautuminen on niin ”helppoa” (kunhan vain itse osaa tehdä päätöksen), moni koulutus on hyödyksi sekä itselle että asiakkaalle/potilaalle ja omien kiinnostuksen kohteiden mukaan voi edetä vaikka mille polulle.
Nyt kuitenkin seksologiaa ja aika näyttää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ainakin auktorisointi on seuraavana ohjelmanumerossa, eli seksuaaliterapeutti-sanan eteen tulee sen myötä liite ”erityistason”. Voit auttaa minua urakassa varaamalla ajan osoitteesta https://vello.fi/rouva-seksologi, koska tarvitsen vielä tunteja kasaan. Jos olet uusi kävijä tällä sivulla, etkä oikein tiedä kuka Rouva Seksologi on naisiaan, tuolla kerron itsestäni hieman enemmän: https://www.rouvaseksologi.fi/kuka-olen/
Kesällä otetussa kuvassa näkyy tuleva terapiakoirani staffordshirenbullterrieri Remu Lavikainen, os. Aaltonen, joka nukkuu makoisasti päiväunia. Hän täytti pari päivää sitten puoli vuotta ja on sen verran vilkas kaveri, että hetken tovi vielä vierähtää, ennen kuin terapiavastaanotolle otan häntä mukaan. Ja kyllä, hän on Hän eikä Se! 😀
